torstai 23. helmikuuta 2017

Ennakkoluulojen kohteena


Alkuviikosta erehdyin vilkaisemaan yhtä täällä toimivaa keskusteluryhmää, joka pyrkii jakamaan infoa Mosambikista. Tai niin kuvittelin.

Monet jäsenistä näyttävät olevan Mosambikissa toimivia ulkomaalaisia yrittäjiä, esimerkiksi matkailualalta, ja huolenaiheet valikoituja: onko se ja se tienpätkä (pohjoisessa) turvallinen juuri nyt kuljetuksia ajatellen? Miltä xx-nimisessä lodgessa näyttää toissa viikolla Mosambikin rannikolla riehuneen Dineo-syklonin jälkeen? Saako xx-kaupungin huoltoasemilta nyt bensaa? Saako rajan yli tuoda tuoretta lihaa? Kysymykset eivät aina kosketa omaa elämääni, mutta ne ovat yksi ikkuna elämään Mosambikissa.

Maanantaina sivulla komeili kuva diplomaattiautosta. Auton vasemmanpuoleinen ovi oli auki ja rekisterinumero luettavissa. Katupuun alla seisoi mies, jota luonto kutsui kesken ajon. Kuva oli joltain kaupungin kadulta, en tunnistanut sen tarkemmin mistä. Julkaisija oli nimestä päätellen yksi Maputon pohjoismaalaisista.

Teksti otti kantaa Maputon vesipulaan. Todettiin, että tässä diplomaatti suorittaa oman osuutensa helpottaakseen Maputon vesipulaa, ainoalla tavalla jonka osaa. Kastelee kaupunkia, heh heh. Koska ei niistä ole muuhun.

Taustaa: edellispäivänä joku, nimestä päätellen ehkä portugalilainen, oli julkaissut kuvan diplomaattiautosta, jota oltiin pesemässä (siinäkin kilvet näkyvissä) ja kauhistellut, miten joku voi pesettää autoa kaupungissa, jossa vettä ei riitä. Kommenteissa meuhkattiin, miten diplomaatit ökyilevät, lennättävät takuulla käyttövetensä yksityiskoneilla ulkomailta, pesettävät autojaan pitkin päivää, täyttävät uima-altaitaan eivätkä yleisesti ottaen piittaa kuin omasta navastaan.

En osannut kovettaa itseäni. Yleistykset kirpaisivat. Esimerkiksi meidän Steliomme oli juuri edellispäivänä ajanut sateessa mutaisia hiekkateitä pitkin Matolan perukoille orpokotiin viemään yhtä sänkyä. Auto likaantui pahasti, mutta Stelio sanoi omasta aloitteestaan, että sopiihan, jos jätetään pesu myöhempään, kun vettä on niin vähän (vesi oli juuri sillä viikolla loppunut meiltäkin kokonaan).

Totta kai se sopi. Omaa allastamme emme ole täyttäneet aikoihin, ja kyllä vartijoidenkin puolen hanoissa edelleen virtaa vesi heidänkin ilokseen.

Diplomaateissa kuten muissakin on varmasti eroja, mutta monet expat-ystäväni suhtautuvat esimerkiksi henkilökuntaansa todella lämpimästi ja vastuuntuntoisesti. En tunnistanut näistä ilkeyksistä itseäni tai ystäviäni.

Uuden autokuvan myötä riemu nousi kattoon ja kommentointi kuumeni luokattomaksi. Edellispäivä oli lämmittelyä. Diplomaateista ei juuri muuhun ole kuin tekemään kaikkia tarpeitaan ympäriinsä, minkä muulta sikailultaan ehtivät, ja joka tapauksessa Maputo olisi parempi paikka ilman heitä. Ja vielä: "Mahtava kuva! Saanko jakaa?" "Kuka tietää, mihin maahan tuo rekisterinumero viittaa?"

Ei tietenkään ole asiallista hypätä puun juureen keskellä katua helpottamaan hätäänsä, mutta sitä tapahtuu koko ajan. Toiletteja ei ole. Minusta kuvan julkaiseminen pilkkaamismielessä on väärin eikä vihan lietsonta ainakaan helpota vesipulaa, joka ei sitä paitsi millään tavalla liity diplomaattikuntaan... pikemminkin ehkä jonkinlaiseen huonon hallinnon, ennakoinnin puutteen ja kovien luonnonolojen yhdistelmään.

Minäkin ajelen cd-autolla. Mistähän ryhmän paparazzit seuraavaksi keksivät haastaa riitaa? Löydänkö sieltä oman autoni ja aina kohteliaan Stelion ilkeiden tulkintojen kera? Ikinä ei voi tietää, ei tässä esimerkkitapauksessakaan, mitä kaikkea tilanteeseen liittyy.

Ärsytyskynnys ylittyi, ja tein virheen eli osallistuin. Kommentoin, että minusta tällainen pilkkaaminen tunnistettavan kuvan kanssa julkisella foorumilla ei ole oikein, ja hei, olisiko teistä hauskaa tulla kuvatuksi näin?

Arvasin, että minut halutaan ymmärtää väärin, joten lisäsin rautalangasta vääntäen, että asioiden toimittelu puun alla on tietysti hölmöä, mutta siihen ongelmaan eivät tällaiset konstit tepsi. (Vaikka kuvan ottaminen toisesta ihmisestä siinä tilanteessa, ja sen julkaiseminen, on vähintään yhtä typerää.)

No, en ollut tajunnut, että tämähän vasta olikin sotahuuto riidanhaluisille. Näin minulle muun muassa vastattiin (olen siistinyt tyyliä):

"En tiedä mistä tulet, mutta sinun maassasi on ehkä ihan ok pissailla puun alle. Täällä Maputossa se ei ole missään nimessä ok." Mitä ihmettä? Maputossa on todella likaista. Ihmisiä näkee asioillaan, no ainakin näillä pienillä, kadun varsilla päivittäin. Siitä kyllä periaatteessa sakotetaan, ja monissa paikoissa on julkisen virtsaamisen kieltäviä kylttejä, mutta...

"Autokuski? Kehtaatkin esittää näin rasistisen näkemyksen. Vihjailetko, että diplomaatit saavat pissailla mihin vain, mutta paikallisia saa moittia?" Olin vain todennut, että emmehän me tiedä, kuka kuvassa on, se voi olla myös kuljettaja. Hekin kun pukeutuvat siististi. Oletukset ja hätäiset johtopäätökset ovat somessa niin tyypillisiä ja tyhmiä. Ihan kuin some antaisi luvan heittää harkinta roskakoriin. Somekäytös on kauheaa kaikkialla.

"Ilman muuta saa kuvata ja julkaista kuvan tällaisesta rikoksesta. Ihan turha vaatia meitä käyttäytymään hyvin, kun toinen on ensin tyhmä. Jos olet niin piittaamaton, että toimittelet asioitasi keskellä katua, toimitus on julkinen. Diplomaattisuoja ei anna pissaamisoikeutta tai -suojaa!" Nyt minua alkoi jo naurattaa. Kiitos kun kerroit, olenkin aina luullut niin!

Pian koko keskustelu katosi, ehkä siksi, että minä ja eräs toinen pohjoismaalainen lähetystöihminen olimme tehneet siitä ilmoituksen ylläpitäjille. Ennen poistoa ylläpitäjä oli pyytänyt ihmisiä hillitsemään kielenkäyttöään ja pidättäytymään haukkumasta diplomaatteja, kansainvälisten järjestöjen työntekijöitä, autonkuljettajia tai muitakaan ryhmiä. Hänelle vastattiin kirjoitusvirheitä vilisevin haistatteluin.

Huokaisin helpotuksesta. Jouti mennä!

Hämmästyin kuitenkin vielä kerran. Pian ylläpitäjä (joka on alkujaan pohjoismaalainen) julkaisi päivityksen, jossa hän kertoi poistaneensa aiemman keskustelun. Mutta perusteet olivat muuta kuin luulin. Hän ei kertonut poistaneensa päivitystä yksityisyyttä loukkaavan kuvan takia. Hän perusteli osapuilleen näin:

"Poistin keskustelun, joka häiritsi joitakin jäseniämme. Kyse oli vakavasta ongelmasta. Meillä on niin erilaiset koulutustasot ja -taustat ja niin muodoin kyvyt hahmottaa, mikä on oikein. Ratkaisu voisi olla se, että lähetystöt kouluttavat itseään ja henkilökuntaansa sen suhteen, miten kaupungissa käyttäydytään. Toivotan kaikki tervetulleiksi keskustelemaan tästä."

Ai syntipukkeja olivat todellakin ne ympäriinsä pissailevat diplomaatit. Ei esimerkiksi hölmön kuvan julkaisija. Ei kiitos lusikkaa enää siihen soppaan.

Pikkujuttuhan tämä lopulta oli: ääliömäinen, jonninjoutava keskustelu, johon minun ei olisi koskaan pitänyt sekaantua. Pohdinkin, onko tämä edes blogipostauksen arvoinen, koska typeryydet on parasta vaieta kuoliaaksi. Ja toki tiesin, että diplomaateista - valtion virkamiehistä ja -naisista - on valtavasti vääriä käsityksiä ja ennakkoluuloja. Niistä ei pitäisi piitata.

Siksi ällistyinkin siitä, miten pahalta herjaavat yleistykset tuntuivat. Yksilöstä viis, kun ryhmää vihataan. Tehdään omat tulkinnat ja keksitään loput, kun tosiasiat eivät riitä.

Mutta kun minustakin tuntui hetkellisesti ikävältä, miltä mahtaa tuntua niistä tuhansista, joita tälläkin hetkellä herjataan estoitta ja paljon vakavammin lukuisilla keskustelupalstoilla toisaalla, ja joilla on pelissä vakavammat asiat, kuten elämä ja kuolema? Ei pikkujuttu heille.

Toivon, että he pysyvät poissa palstoilta ja tietävät mahdollisimman vähän itseään koskevista ilkeyksistä, jotka kertovat aina enemmän sanojistaan. Minäkään en olisi välittänyt tietää, vaikka parin päivän päästä pystyinkin jo nauramaan niille.

Seuraavana päivänä oli loppunäytöksen vuoro. Mies, auto ja helpotus -kuvan julkaisija julkaisi vielä yhden kuvan, joka esitti kivistä ja rautalangoista tehtyä kyyristynyttä ihmishahmoa. "Tällainen Corps Petrifié  on minun mieleeni. Ei liiku eikä haise." (Corps Petrifié, kivettynyt ruumis, viittasi edellispäivänä toisteltuun CD- eli Corps Diplomatique -ilmaisuun. Siitä sai myös hauskan väännöksen Corps Débile, debiili ruumis.)

Niin turhaa energian haaskausta. Antaisi jo olla, tuumin ja kirjauduin ulos.

Siis huvinsa kullakin. Pidän mieluummin omani. Varma voin olla vain siitä, ettei yksikään minun täkäläisistä ystävistäni, olivat he diplomaatteja tai eivät, julkaisisi netissä kuvaa, jonka tarkoituksena on vain pilkata ja nöyryyttää.

Terkuin Lotta
















tiistai 21. helmikuuta 2017

Satuja ja tarinoita Kim il Sungin kadulta


Lukuvinkkejä


Kirjoitin viimeksi arkikuvista. Unohdin yhden olennaisen asian: kirjan. Kai se on niin tärkeä osa arkea, etten edes aina käsitä sitä. Nykyisessä elämässäni parasta on se, että minulla on liki rajattomasti aikaa lukea.

Kirjaviikon hellyttäviä inspiraatiotauluja poikien koululta. Lern...
Lukevan luksusta Maputossa ovat suomenkieliset ja suomalaiset kirjat! Jouluna sain lahjaksi Hanna Weseliuksen Alman, kiitos Tapiolan joulupukille ja Anna-kuriirille. Pidin kirjasta ja sen kauniista suomen kielestä kovasti. Annan kapsäkissä matkusti myös Jessie Burtonin Nukkekoti Irinalta, kiitos sinnekin suuntaan! Lukaisin sen yhdeltä istumalta.


...vai lurn? Oikeinkirjoitus on suomalaisille helpompaa kuin monille muille. No, lukemalla tuokin arvoitus vähitellen selviää! 

E-kirjat ovat kieltämättä ulkosuomalaiselle käteviä. Minullakin on monta. Ostan niitä kaikesta huolimatta vain harkiten, koska pidän paperikirjoista esineinä ja haluan kierrättää kirjoja eteenpäin. Lähetän ne jatkamaan matkaa, pysyvästi tai paluuta odotellen, sillä kirjasta, joka on tehnyt vaikutuksen, ei välttämättä halua luopua kokonaan. Ainakin sille haluaa löytää arvostavan kodin. Kirjoista on myös kiva keskustella - on aina antoisaa, jos voi jakaa kokemusensa jonkun kanssa. Mutta laitteelle jäävästä e-kirjasta on vain harvoin iloa muille. Olisi hienoa, jos sen voisi kierrättää eteenpäin edes kerran!


Luen juuri tarinoita baobab-puusta. Tässä maputolainen baobab roikkuvine hedelmineen.

Ihana ystäväni Reija on lähettänyt useampaankin otteeseen suomenkielistä lukemista kuriiripostin avulla, lehtiäkin. Muito obrigada, Reija, kiitos.

Kun ostan Etelä-Afrikasta kirjoja, ne ovat tietysti englanninkielisiä. Toinen vaihtoehtohan olisi afrikaans. Nelspruitissa on kiva Exclusive Books -kirjakauppa ja toinen, jonka nimeä en koskaan muista - menin sinne viimeksi viime hetkellä "katsomaan vain" ja purjehdin ulos valtavan kassin kera. Homma lähti vähän lapasesta. Osa oli pojille, joilla taitaa olla sama hamstraustaipumus. Helmikuussa hankimme muun muassa kaikki Narnia-kirjasarjan osat.

Keräilyvimmaa selittää se, että Maputosta saa kirjoja todella huonosti. Englanninkielisiä ei oikeastaan ollenkaan, portugalilaisiakin niukasti, ellei tunne kanavia. Viime talvena Maputoon rantautui huikean hassu kirjalaiva Euroopasta - se oli kuin kirjoilla lastattu iäkäs Ruotsin laiva. Tarjonta oli lähinnä uskonnollista. Sellaiselle on täällä kyllä paljon kysyntää.

Ostimme laivasta kyllä muutaman eläinaiheisen valokuvakirjan, niitä on kiva antaa myös lasten kavereille lahjaksi, koululaisten synttärilahjat kun aiheuttavat Maputossa joskus hiukan päänvaivaa. Kaikki tosin tajuavat tämän ja ymmärtävät. Aina lahjaa ei edes edellytetä. Meille on tuotu muun muassa cokispullo, itse olen ostellut suklaarasioita.

Amerikkalaisessa koulussa on kirjasto, jota vanhemmatkin saavat käyttää. Olen käyttänyt sitäkin kyllä paljon, mutta välillä, kun sinne on juuri laittautunut, siellä onkin jokin oppitunti tai muu istunto meneillään enkä viitsi mennä häiriköimään.

Tällä hetkellä yöpöydälläni on Etelä-Afrikasta ostamani Anne Enrightin The Green Road -kirja, mehevä irlantilainen perhetarina. Miksi juuri Irlannista tuntuu tulevan paljon hyviä perhetarinoita?

 Kuva näyttääkin olevan hieman hämyinen iltalukemiselle sopivaan tapaan..

Satukirja opiskelua varten, iltalukemista, joululahja.

Portugalinopettajani Tensy on käskenyt lukea mahdollisimman paljon portugaliksi, ja realistinen kun on, hän neuvoi aloittamaan lastenkirjoista. En tosin pitäisi runollisia, vertauskuvia viliseviä satuja ihan helppoina, mutta niiden lukeminen on palkitsevaa. Saduissa on uusia sanoja ja ilmaisuja sekä vaativia verbimuotoja.

Tensy taisi tietää, että satukirja toimii siksikin, että tarinat ovat lyhyitä. Voi tavata yhden kerrallaan. Urakka on hallittavissa.

Kuvassa vasemmalla näkyvän satukirjan ostin suoraan sen espanjalaiselta kuvittajalta Ruth Bañonilta, joka pitää ateljeeta ja myy kauniita tuotoksiaan (taidetta, korvakoruja, kasseja... ) täällä Maputossa. Ruthin töitä voi vilkuilla hänen Saraba by ruth bañon -nimiseltä Facebook-sivultaan.

Rafo Diazin kirjoittaman kirjan nimi on Baobab-puun rakastunut sydän. Valitsin Ruthin satukirjoista tämän, koska rakastan afrikkalaisia puita, afrikkalaista tarinaperinnettä myös.

Puilla on tärkeä tehtävä. Ne kaunistavat, varjostavat, suojaavat ja ruokkivat. Niistä pitäisi kirjoittaa ihan oma postauksensa.

Myyttisen baobab-puun satumaailmaan on joka tapauksessa hyvä välillä syventyä - kynän ja sanakirjan kera. Kyllä se kieliopin tankkaamisen voittaa.

Koreaa, eteläistä ja pohjoista. Huomatkaa sitkeän kuvausassistenttini käpälä ylänurkassa.

Koska asun Kim il Sungin kadulla, ja koska Pohjois-Korea on viime päivinä ollut taas vaihteeksi uutisissa, tuntui sopivalta uppoutua Yeonmi Parkin In Order to Live -kirjaan. Se kertoo pohjoiskorealaisen Parkin pakoretkestä Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan.

Sujuvuutensa ja jännittävien käänteidensä vuoksi kirjan voisi ahmaista kerralla, mutta minun oli pakko laskea rankka tarina välillä kädestäni. Aina kun luuli tytön selvinneen pahimmasta, tapahtui jotain vielä uskomattomampaa. Mutta jos lapsuus Pohjois-Koreassa jotain opettaa, niin sitkeyttä. Tällä nuorella naisella, joka oli tapahtumien aikaan teinityttö, on kokemuksia satavuotiaan tarpeiksi.

Pohjois-Koreasta on julkaistu monia pakotarinoita. Olisikohan tämä uusin? Kirja lunastaa ehdottomasti paikkansa. Voi kun tämä kaikki tieto joskus johtaisi ratkaiseviin tekoihin. Mutta tyrannien kampeaminen vallasta ei taida olla helppoa.

Yksi edellytys kuitenkin on se, että muu maailma on hereillä. Ehkäpä asuinkatunikin nimi sitten vaihtuu. On tässä nimessä hyväkin puolensa. Se yleensä muistetaan ja tunnistetaan helposti, en joudu selittelemään. On muuten ihan sopivaa, että juuri Kim il Sungin kadulla on vankilakin.

Toinenkin kirja on samalta suunnalta, mutta eteläkorealainen, Han Kangin The Vegetarian. Se oli heräteostos, kiitos takakannen hyvän myyntipuheen. Sitä paitsi ohut kirja kurkisti suorastaan anovasti paksumpien naapuriensa välistä.

"Kasvissyöjä" on listallani seuraavana. Onkohan joku lukenut sen?

Terkuin Lotta, lukutoukka

torstai 16. helmikuuta 2017

Arkiviikko Afrikassa


Rakas ystäväni pyysi minua ottamaan kuvia arjestani Facebookia varten. Otin, ja totesin, että arki pyörii eksoottisissakin ympyröissä. Se on kuntosalia, ruokakauppaa, kodin järjestyksen ja sen puutteen ihmettelyä, velvollisuuksia ja töitä eri muodoissa, telkkaria... Reunaehdot vaihtelevat eri maissa, mutta aina ne johdattavat rutiineihin ja rituaaleihin. Ne pitävät kasassa.

Tällainen viikko minulla oli.

1) Karvainen kaverini leikki matolle jääneellä joulukuusenkoristeella. Olen kissan kanssa niin paljon kahdestaan, että en hämmästyisi, vaikka otus alkaisi jonain päivänä puhua. Tai sitten minä alan puhua kissaa, miten päin tahansa.  Kommunikoimme tietysti koko ajan nytkin. Kisuliini tassuttelee päivisin perässäni - ja torkkuu takanani tälläkin hetkellä.

Kuusenköynnös käy hyvin leikkikäärmeestä.

Uskon, että siamilaiskissamme elää täällä hyvin onnellista kissan elämää. Se voi liikkua vapaasti sisään ja ulos päivän aikana, sillä on laaja ja turvallinen pihareviiri ja "linnoituksemmekin" tarjoaa sille monta mielenkiintoista kolkkaa. Hyönteisiä ja liskoja riittää härnättäväksi, kissa ei täällä tylsisty. Sitä paitsi silläkin on hyvin tarkat rutiinit. Iltayhdeksältä on aika mennä nukkumaan.

Kyltti oikealla ohjaa eläinlääkärin portille. Tämä on ihan meidän vieressämme.

Madotukset ja rokotuksetkin hoituvat vaivattomasti, sillä kotikadullamme on nuoren mosambikilaisen eläinlääkärinaisen vastaanotto. Laitan vain kissan kassiin ja kävelen.

2) Kävin ruokakaupassa. Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin - ruokaostokset nyt vain ovat iso osa arkea ja välillä hiukan pakkopullaakin etenkin täällä, kun se on usein jonkinlaista selviytymistä. Esimerkkipäivänä kävin Woolworthissa, joka on lempikauppojani. Siellä on hyvää ruokaa silloin kun sitä on - tarjonta on viimeisen puolen vuoden aikana ollut vaihtelevaa. En vieläkään oikein tiedä, mistä tuoreen lihan toimitusongelmat johtuvat.

Ei lihaa (mutta huomatkaa oikealla pari frikadellipakettia. Niiden alla minihampurilaisia, ne ovat suosittu koulueväs).

Käyn koko ajan monissa eri kaupoissa, siksikin, että mistään ei saa kaikkea kerralla eikä välttämättä mistään sitä mitä juuri etsii tai ei ehkä hyvänlaatuista. Täällä pärjää, kun ei liikoja suunnittele eikä tee syömisestä turhaa numeroa, ellei ole esimerkiksi terveyssyistä pakko.

Tänään syödään salaattia.


Esimerkkipäivänäni Woolworthin lihahylly oli tyhjä, mutta salaattihyllyssä oli täytettä. Olin tyytyväinen, sillä sain ainekset hyvään ja helppoon ateriaan: valmis salaattisekoitus ja kanafrikadelleja (koska niitä sattui olemaan, harvinaista kyllä).

Kaikille kelpasi, frikadellien kaltaiset einekset ovat todella käteviä jos niitä löytää. Nyt on ollut pitkään niin kuuma, 35-40 astetta, että olen viime ajat lähinnä sekoitellut salaatteja ja lisäillyt niihin kananmunia, frikadelleja, papuja, kanaa... mitä ikinä satun löytämään.

Siirtomaa-aikaisessa keittiössämme ei ole ilmastointia (keittiöhän on nähty apulaisten valtakuntana, ja mitä suotta tuhlata mukavuuksia heidän ilokseen?), joten lieden ja etenkin uunin ääressä puuhailu on aikamoinen trooppinen sauna - olen yrittänyt minimoida sen. Myös keittiön sijainti talon nurkassa kertoo siirtomaa-ajan ajattelusta: pienistä kalteri-ikkunoista on näkymä autotallin ovelle ja takapihalle. Sekään ei hirveästi houkuttele puuhailemaan.

Vaikka toimitukset tökkisivät, kylmäketju sen sijaan tuntuu Woolworthissa toimivan eli tuotteet ovat yleensä hyvässä kunnossa. Sillä on näin kuumassa väliä, sillä tavara kulkee rekoissa tuntikausia. Pyrin ostamaan myös katujen hedelmäkauppiailta, mutta ulkona kuumassa käristyneet hedelmät ja vihannekset eivät ikävä kyllä aina ole enää parhaimmillaan - niin kiva kuin kauppiaita onkin tukea. Hekään eivät tosin myy mitään lähituotteita vaan yleensä samoja tuontihedelmiä ja -vihanneksia kuin kaupatkin.

Vakiohedelmämyyjäni halkaisemassa vesimelonia.

Vakiohedelmäkauppiaani Avenida do Zimbabwella tosin tunnistaa ongelman, ja olemmekin vaihtaneet puhelinnumeroita, sillä hän haluaa kertoa minulle, kun saa kelvollista tavaraa. Muutaman kerran hän on kieltäytynyt myymästä minulle hedelmiä, jotka eivät hänen mukaansa enää ole hyviä. Arvostan sellaista!

3) Kolmantena päivänä kävin kuntosalilla, joka on erään läheisen hotellin yhteydessä. Minusta sukeutui vasta täällä juoksumaton käyttäjä.

Hei, neljä kilsaa hyötyliikuntaa (tai sen korviketta) tänään!
En koskaan ennen oikein tajunnut, kuka jaksaa juosta tai kävellä juoksumatolla. Pidin sitä supertylsänä. Nyt ymmärrän olleeni itse rajoittunut. Saan todella vähän hyötyliikuntaa, sillä joka paikkaan mennään autolla. Haluaisin kävellä enemmän, mutta olisi hulluutta näännyttää itsensä reippailemalla ulkona nyt kesäkautena 35 asteen kuumuudessa (kokeiltu on, eikä se ollut viisasta). Ratkaisu: juoksumatto!

Esimerkkipäivänä reippailin neljä kilometriä. Ilmastointikin toimii salilla useimmiten!

37 asteessa ei kannata rasittaa itseään, ainakaan ulkona.

Aloin vastikään käydä kuntosalilla myös joogassa. Se olisi hyvää portugalin kielikylpyä, jos kuulisin, mitä ohjaaja kuiskuttelee - hän puhuu hyvin hiljaa, ja taustamusiikki huolehtii lopusta. Jokunen sana ehkä kuitenkin tarttuu tajuntaan.

Kun ohjaaja tulee lähelle auttamaan, hänestä lehahtaa voimakas tupakan tuoksu. Minusta viskibassolla mutiseva, sauhutteleva joogaohjaaja on piristävä poikkeus. Joogaohjaajista vallitsee niin hyveellinen mielikuva. Ihan hyvä, että yhdellä heistä on vanhanaikaisia paheita!

4) Neljäntenä päivänä katselimme dvd:ltä Good Wife -sarjaa. Meillä ei ole rajatonta nettiä eikä niin muodoin Netflixiäkään.

Viime aikoina on ollut (kuumuudenkin takia, luulen) sähkökatkoja pitkin päivää, ja vaikka generaattori toimii, tietokone pitää käynnistää katkon jälkeen joka kerta uudestaan. Eilen oli ainakin 20 sähkökatkoa. Kuvittelen, ettei Netflixin katsominen olisi silloin ihan helppoa. Pelaavia poikia ainakin raivostuttaa, kun ruutu pimenee aina kun he ovat pelissä "just hyvässä kohdassa".

Alicia ei ole tuottanut meillekään pettymystä.
Katsoimme kaikki House of Cardsin jaksot putkeen haalittuamme bokseja Suomesta ja Etelä-Afrikasta. Kesti pitkään selvitä korttitalokoomasta, mutta sitten uutiskanavat alkoivat syytää vielä hurjempaa tosi-tv:tä Washingtonista enkä tiedä, mitä House of Cardsin käsikirjoittajat enää voivat keksiä.

Vieroitusoireisiin auttoi lakia ja politiikkaa sopivasti yhdistelevä Good Wife. Ihanassa Aliciassa on totisesti tyyliä, mutta en voi vajota huolettomaan sarjakoomaan - minulla ei ole kaikkia kausia! Viimeksi ostimme Etelä-Afrikasta Modern Familya. Se on kiva koko perheen sarja, mutta näissä bokseissa ei ole mitään tekstitystä, joten telkkaria täytyy pitää aika kovalla, jotta kuulisi ja saisi selvää kaikesta.

Telkkarin katsominen yhdessä on joka tapauksessa aika hauskaa. Se on minusta yhteisöllisempää kuin se, että kaikki töllöttävät omia ruutujaan.

5) Viidentenä arkipäivänä, joka oli lauantai, heräsimme jälleen aikaisin ja lähdimme viemään poikia urheiluharrastuksiin. Kaikki alkaa Afrikassa aikaisin, futiskentällä on oltava 7.30 lauantaisinkin aivan kuten koulussa.

Esimerkkipäivänä toisella pojalla oli futis-, toisella golfturnaus. Koulu huolehtii urheiluharrastuksista ja myös kuljetuksista niihin koulupäivinä. Harrastukset on jaettu 6-8 viikon kausiin, ja joka kautena ei ole kaikkea tarjolla. Futis- ja golfkausi esimerkiksi päättyvät ihan pian.

En ollut aikaisemmin käynyt Maputon golfklubilla. Reitti sinne yllätti tarjoamalla periafrikkalaisen näkymän ihan lähellä omaa "sementtikaupunkiani": vihreät maissipellot, joilla ihmiset viljelevät ruokiaan tai myytävää torille, huikean sininen taivas, punaisenruskea erittäin töyssyinen hiekkatie. Lauantaiaamuinen näkymä oli hieno.

Matkalla golfkentälle - nainen valmistautuu kietaisemaan lapsen kantoliinaan.

Ihan golfkentän vieressä on tavallinen vaatimaton asuinalue, jonka asukkaat kulkevat viheriöiden läpi viljelysmailleen. Kentällä on siis monenlaista eloa, se ei ole mikään piikkilanka-aidoin eristetty luksuspaikka toisin kuin voisi luulla.

Viereisen asuinalueen katot ja pyykit näkyvät hyvin golfkentälle.

Clube Golfe de Polanan rapistunut päärakennus kertoi omaa kuvakieltään menneistä siirtomaa-ajoista.

Kyllä tällä tuolilla voi vielä istua (vieressä oli vartijan kengät).

Kun palasimme kentältä, vastaan töyssähteli kiiltävänpunainen Mersu. Sen takana askelsi kolme kotiin suunnistavaa naista. Oli lauantai, joten heillä oli ehkä lomaa arkiviikon työpaikoistaan. Kukin tasapainotteli polttopuukuormaa päänsä päällä. Puita tarvitaan ruuanlaittoon. Yhdellä keinahteli vauvakin lonkalla, capulana-kankaan varassa tietenkin.

Mersu tuli vastaan... takanaan polttopuita kotiin vievät ylväät naiset.

Oikealla kävelevä nainen kannattelee puukuormaa ja taaperoa!
En voi kuin ihailla afrikkalaisia naisia, joilla täytyy olla huikeat niskalihakset. Pään päällä kantaminen alkaa jo lapsuudessa. Sillä, mitä Maputon naiset päänsä päällä - ja selässään - osaavat kannatella, ei tunnu olevan mitään rajaa. Kaiken tämän keskellä he jaksavat usein olla rehevän humoristisia ja hymyileviä siinä missä joku helpommissa oloissa kasvanut saattaisi marista paljon pienemmästä!

Edestä nähtyinä naiset tarjosivat upean kehyksen Mersulle. Kuvani eivät tietenkään tee tilanteelle oikeutta. Istuin takapenkillä ja kyyti oli kovin töyssähtelevää. Yhtäkkiä tuntui, että arki Afrikassa kiteytyi tuohon hetkeen. Elämän ääripäät ovat täällä läsnä joka päivä. Toivon, että säilytän herkkyyteni niiden havaitsemiseen.

Terkuin Lotta

PS. Kiitos blogihaasteen antajille! En ole unohtanut sitä, lupaan vastata haasteeseen ihan pian.








tiistai 14. helmikuuta 2017

Aavenorsuja ja vesipulaa


Luin, että Maputoon suunnitellaan viestintämuseota. Oli taas pakko hieraista silmiään tämän hämmentävän uutisen äärellä. Pääkaupunkiseutu kärsii akuutista vesipulasta, bensiiniäkään ei maassa aina saa ja suuri osa väestöstä elää koko ajan melko museaalisesti.

Itse viestintä tosin periaatteessa toimii, mistä on oltava iloinen - puoliso palasi juuri työmatkalta Etiopiasta, jossa pääsy nettiin ja Facebookiin on usein estetty. Täälläkin netti voi pätkiä, eikä se ole ihan halpa, mutta se on sallittu.

Vuoden alusta vettä on jaettu vain joka toinen päivä. Hotellit ja vauraimmat ihmiset voivat toki ostaa vettä yksityisiltä firmoilta, mutta siinäkin on rajansa. Monissa paikoissa, esimerkiksi kuntosalilla ja koulussa, on vesitilanteesta muistuttavia lappuja.

Tämä lappu oli amerikkalaisella koululla.
Vesipula on niin paha, että osa ihmisistä köyhemmillä alueilla pääkaupunkiseudun liepeillä joutuu turvautumaan ojien viemäriveteen. Itse olen antanut kuskin ja taloudenhoitajan ottaa meiltä pesuvettä tyhjiin vesikanistereihin.

Meillä kuitenkin on vettä tankeissa, sillä voimme varastoida sitä tankkiin aina kun sitä tulee, peseydymme nopeasti emmekä täytä uima-allasta. Säästeliäs pitää toki olla. Yhtenä viikonloppuna käytin lähinnä paperilautasia, kun tankki vaikutti niin tyhjältä. Käsin tiskaaminen kuluttaa aika paljon vettä etenkin kun (uusi) hana roiskuttaa vettä ympäriinsä.

Eikä siinä kaikki... Juuri luin, että yli miljoona ihmistä maan pohjoisosassa saa parhaillaankin ulkomaista ruoka-apua. Luulisi siis, että rahoille (mille rahoille?) olisi käyttöä muutenkin kuin hullussa viestintämuseohankkeessa. Edelleenkin suuri osa väestöstä elää ilman mahdollisuutta minkäänlaiseen viemäriin, saati kunnolliseen vedenjakeluun. Siinä on ihan tarpeeksi käytännön viestintä- tai ainakin viemärimuseota.

Vesipula on sikälikin absurdi, että kulunut sadekausi on Maputossa ollut varsin sateinen. Silti hanavettä ei ole! (Se liittyy vedenottopaikkoihin, jotka kärsivät siitä samasta kuivuudesta, joka muun muassa aiheuttaa akuutin ruokapulan.)

Ja onhan täällä jo museoita. Tässä muutamia kuvia Maputon luonnonhistorian museosta, joka on hyvinkin visiitin väärti. Siellä on esillä ainutlaatuinen kokoelma oikeita syntymättömiä norsulapsia. Hämmästyttävä kokoelma on 1900-luvun alusta.

Kymmenen kuukautta, kertoo lappu toisen vitriinin alla.

Suuri määrä norsuja pantiin päiviltä suunnitteilla olevien viljelysmaiden alta. Joku hankkeessa mukana ollut oivalsi ottaa syntymättömät pikkunorsut talteen tieteen iloksi. Ne päätyivät kokojärjestyksessä museon seinälle. Maanviljelyhanke jäi aikeeksi. Isot eläimet, ja nämä pienet, kuolivat turhaan.

Ikiunta uinuvissa hiljaisissa norsuissa on jotain murheellista.

Satavuotias museorakennus on kaunis, ja puutarhaa elävöittävät kuusi vuotta sitten kuolleen, täällä varsin tunnetun, poliittisesti aktiivisen Malangatana-nimisen taiteilijan hienot muraalit.

Näyttävät muraalit ovat tyypillistä Maputoa.

Museo on aavenorsuineenkin sympaattinen paikka. Siellä on kauhtuneiden pehmoeläinten pysyväiskonferenssi.



"Onkohan mun turkki nyt ihan hyvin?"
Nämä täytetyt eläimet tuovat mieleen Helsingin luonnonhistoriallisen museon, täällä vitriinien asukkaat vain ovat huonokuntoisempia ja pölyisempiä, vuosien myötä kärsineitä, ja viidakon lakeja havainnollistava näytteilleasettelu raadollisempi.



Puhveli käy leijonan kimppuun ja leijona seepran- museo esittelee viidakon lait.

Näyttely esittelee luonnollisesti eteläisen Afrikan omaa eläimistöä. Joillekin tämä voi olla ainoa mahdollisuus nähdä gepardien ja kirahvien kaltaisia eläimiä muulla tavoin kuin kuvissa ja ruudulla, ja pääsymaksu museoon onkin kohtuullinen, jotta se palvelisi mahdollisimman monia.

Safarimatkat Etelä-Afrikkaan kun ovat vauraiden hupia, eikä Mosambikin villieläinalueille oikein ole menemistä (sisällissota myös verotti eläinkantoja pahasti, kun viidakon asukkaita muun muassa tapettiin ruuaksi). Toisaalta taas maaseudulla ihmiset voivat kohdata oikeita krokotiileja vedenhaku- ja koulumatkoillaan, jos esimerkiksi jokia ylittävät sillat ovat rikki - kosketus villieläimiin saattaa olla liiankin läheinen ja vaarallinen. Aina välillä uutisissa mainitaan näistä kohtaamisista, jotka päättyvät yleensä ihmisen kannalta ikävästi.

Täytettyjen eläinten rinnalla museossa on modernit kosketusnäyttölaitteet, joista voi katsoa videoita ja lukea tietoa eläimistä. Laitteet myös toimivat, ainakin niinä parina kertana, kun olen niitä kokeillut.


Myhäileviä herroja luonnonhistorian museossa.


Museossa on myös kokoelma patsaita ja tarve-esineistöä, joista suuri osa näyttää aivan ajankohtaisilta - minusta ne eivät sanottavasti eroa niistä koristeista ja käyttötavaroista, joita myydään käsityöläistoreilla koko ajan. Ylläolevat veikkoset piristävät synkimmänkin päivän, vai mitä sanotte? Niiden myötä toivotan hyvää ystävänpäivää täältä Maputosta!

Terkuin Lotta